Päiväni käynnistyi melko väsyneissä merkeissä olihan takana noin 10 tunnin bussimatka ja vain muutama tunti unta. Saavuin Indianapolisiin puoli viiden maissa aamulla. Vietin tunnin verran aikaa bussiterminaalissa ennen kuin lähdin paikallisbussilla majapaikkaani Indy Hostelliin. Konferenssi, jota varten tulin kaupunkiin järjestetään keskustan Hyatt -hotellissa, jossa suurin osa muista konferenssivieraista luultavasti myös yöpyy. Hotelliyön hinta oli kuitenkin tyypilliseen amerikkalaisen konferenssihotellin tyylin turhan kallis. Täällä hostellissa yövyn omassa huoneessa kolmasosalla Hyattin hinnasta.
Majapaikkani Indy Hostel
Hyatt-hotellin aula
Iltapäivällä pienten unien ja koneella työskentelyn jälkeen olo oli huomattavasti virkeämpi. Vuokrasin hostellista pyörän ja poljin majapaikan vierestä kulkevaa Monon Trail -pyöräväylää pitkin kymmenen kilometrin matkan konferenssipaikalle. Vuonna 2003 käyttöön vihitty väylä on rakennettu vanhan junaradan pohjalle. Samaa periaatettahan on noudatettu myös Helsinkiin pari vuotta sitten rakennetussa lyhyessä Baana-reitissä ja vanhan ratapohjan hyödyntämistä pyöräilykäyttöön on ideoitu myös kotikaupungissamme Jyväskylässä.
Alla näkymiä Monon Trailin varrelta.
Matkan varrelle oli monia mielenkiintoisia mielenkiintoisia paikkoja, kuten suuri sotamuistomerkkien aukio ja sotamuseo, jonka ilmaisen ja isänmaallista paatosta sisältäneen näyttelyn katsoin läpi. Museon vartijalle täytyy antaa erityismaininta todella ystävällisestä ja asiallisesta palvelusta. Vierailun alkajaisiksi vartija kätteli, esittäytyi, kyseli mistä oli tullut ja sanoi ottavansa reppuni talteen museokierroksen ajaksi. Toisenlaisella lähestymistavalla tuo varotoimenpiden olisi saattanut tuntua hieman kiusalliselta mutta nyt tuntui suorastaan kunnialta saada ojentaa tavarani tälle mukavalle miehelle. Samanhenkinen kohtelu odotti museokierroksen jälkeen. Vartija kysyi mielipidettäni museon näyttelystä jutteli hetken mukavia, toivotti lämpimästi tervetulleeksi Indianapolisiin ja kätteli vielä lähtiessä. Tuon kohtelun jälkeen todella tuntui, että tämä kaupunki haluaa minut vieraakseen.
Sotamuistomerkkien aukio
Asetelma sotamuseon Yhdysvaltain vapaussotaa käsittelevällä osastolla
Taisteluhelikopteri sotamuseon kylmän sodan osastolla
Konferenssi käynnistyi tänään varsin kevyesti. Ohjelmassa oli vain rekisteröityminen yksi pääpuhe ja verkostoitumishenkinen Cocktail-tilaisuus. Pääpuhujana oli moni tavoin palkittu ja oppilaiden kulttuuritaustan huomioivasta opetuksesta paljon kirjoittanut Gloria Landson-Billings, joka on professorina omassa "kotiyliopistossani" University of Wisconsin-Madisonissa.
Konferenssin cocktailtilaisuus
Matkalla majapaikkaan pysähdyin syömään hampurilaisen Slippery Noodle -baariin, jossa oli juuri käynnistymässä keskiviikon Blues-jamit. Jäin kuunteleman hetkeksi jameja. Lavalla oli rinnakkain ammatti ja amatöörimuusikoita. Big Bill -nimeä käyttänyt herra lauloi oman kappaleensa, joka kertoin, miten paljon positiivista eronneen miehen yksinäisessä elämässä loppujen lopuksi onkaan (voi vapaasti jättää likaiset vaatteet lojumaan lattialle, syödä pizzaa kolme kertaa päivässä, polttaa tupakkaa olohuoneessa, kerryttää roskapinoja jne.). Kertosäe päättyi "No one ever told me the upside of lonely" eli "Kukaan ei koskaan kertonut yksinäisyyden iloista".
Slippery Noodle -baarin biisoniburgeri
Big Billiksi esittäytynyt herra laulaa yksinäisen elämän iloista
Majapaikkaan palattuani sain yllättäen nauttia vielä toisesta musiikkiesityksestä. Keskilännen kiertueella ollut nigerialaissyntyinen laulaja-lauluntekijä Joy Ike yöpyi myös Indy Hostellissa ja esitti meille useamman laulun koskettimilla ja ukulelella itseään säestäen. Juttelin hänen kanssaan hetken esityksen jälkeen. Selvisi muun muassa, että hänellä oli sama äidinkieli kuin suomessa asuvalla nigerialaisella vävypoikakollegallani.
Yksityiskonsertti hostellivieraille
Syksyn kunniaksi vielä Youtubesta löytynyt Joy Iken Fall Song
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti